Christfried Ganander (1741–1790) oli yksi 1700-luvun tiedemiehistä, jotka olivat kiinnostuneita suomen kielestä, Suomen historiasta, kansanrunoudesta ja ylipäänsä suomalaisuuteen liittyvistä asioista aikana, jolloin Ruotsi harjoitti voimakasta yhtenäistämispolitiikkaansa, joka ulottui Suomessa myös kielikysymyksiin.
Gananderin kirjallinen tuotanto on varsin monipuolinen, ja hän on tunnettu erityisesti suomalaisen kansanperinteen kokoamisesta ja julkaisemisesta sekä laajasta sanakirjan käsikirjoituksesta, jota tosin ei julkaistu vielä hänen omana aikanaan. Ganander julkaisi myös kaksi valistusajalle tyypillistä käytännön kirjaa, joista Eläinden Tauti-Kirja antaa ohjeita eläintautien diagnostiikkaan ja kotihoitoon.
Eläinden Tauti-Kirja käsittelee hyötyeläinten – hevosten, lehmien, sikojen, lampaiden ja kanojen – hoitoa vaativia tiloja, vaivoja ja sairauksia. Gananderin teos on merkittävä eläinlääketieteen historiallisessa kontekstissa, sillä se on ensimmäinen suomenkielinen kansanomaisen eläinlääketieteen opas, joka sisältää kokemusperäistä tietoa taudeista ja niiden hoidosta. Kansanomaisessa lääketieteessä lääkintään käytettiin luonnon antimia, jotka ovat olleet tuon ajan talonpoikaisyhteisöissä tunnettuja ja laajasti saatavilla. Ero aiempaan primitiiviseen lääketieteeseen, jossa yliluonnollisten voimien nähtiin olevan sairauksien ja tautien taustalla, on merkittävä.
Gananderin Eläinden Tauti-Kirja edustaa hyvin oman aikakautensa ajatusmaailmaa: valistusaikaa ja hyödyn aikakautta. Ganander motivoi teoksen esipuheessa pitämään eläimistä hyvää huolta vetoamalla taloudelliseen hyötyyn mutta myös esimerkiksi naisten tunteisiinkin. Vaikka teos on nimetty tautikirjaksi, siinä käsitellään myös tautien ennaltaehkäisyä, eläinten hoitoa ja ruokintaa ja keinoja, joilla voidaan vaikuttaa eläinten hyvinvointiin ja sitä kautta myös tuotantoon, kuten seuraava tekstiesimerkki osoittaa:
Utareet owat niinkuin lähteen silmät, jota enemmän sinne wettä juoxee, sitä enemmän se ulos laskee; sentähden pitäis Lehmä 3:sti päiwäsä lypsettämän, ettei maito ennättäis paatua utareihin. – – Karjalle pitäis aina mieli hywäxi annettaman suoloja; sillä suola pitää Lehmän hywällä karwalla ja lisää maitoa. Yxi leiwiskä1 Maito-lehmälle wuodesa ei ole lijaxi, kyllä se sen runsaasti jälle maxaa. Taputella ja suloisella äänellä puhutella usein Lehmiä, tekee heitä iloisemmaxi ja auttaa paljon menestyxeen. (Ganander 1788, 40)
Esimerkistä näkyy, että Gananderin kieli on värikästä ja persoonallista ja ilmaisu saattaa yltyä jopa runolliseksi – Gananderin tuotantoon kuuluukin myös runsaasti tilapäisrunoja. Esimerkki osoittaa, että tuotantoeläimet olivat hyvin tärkeitä 1700-luvun maatalousyhteiskunnassa ja eläinten hyvä ja inhimillinen kohtelu oli tie eläinten hyvinvointiin ja sitä kautta myös taloudelliseen hyötyyn.
1 Painomitta, n. 8.5 kg.
