Ihanteellinen luonto, langennut kieli

Lassi Nummen runo kysyy 1950-luvun kysymyksen: millä kielellä kirjoittaisin? Taustalla ovat toinen maailmansota, pettymys ihmiseen ja ideologioihin, halu tehdä eroa entiseen. Samaan aikaan nuori polvi rynnii Suomessa kirjallisuuden kentälle, modernismi kokee toisen, vahvan tulemisensa. Kiistellään kirjallisuuden suunnasta, moititaan ja puolustetaan modernisteja, etsitään omaa ääntä ja suuntaa ilmaisulle. Vanha kieli, totunnainen tapa ilmaista, tuntuu usein riittämättömältä, ilmaisukyvyttömältä tai harhaanjohtavalta. Muutoksen etsinnän äänet toistuvat runoudessa. Minne kääntyy tällöin etsijän katse?

Pois ihmisestä, kohti luontoa

Kielen keskeisyys suomalaiselle sotienjälkeisen modernismin kirjallisuudelle on tunnistettu aikalaisteksteistä alkaen, mutta luonnon olennaisuus modernisteille on noussut vahvasti esiin vasta uudemmassa tutkimuksessa. 1950-luvun runoudessa puhutaan paljon sekä kielestä että luonnosta: pohditaan kielen olemusta ja ilmaisutapoja, ihmistä kielen käyttäjänä, luontoa ja ihmisen luontosuhdetta. Jännittävää on, että nämä pohdinnat usein kytkeytyvät toisiinsa.

Olen väitöstutkimuksessani analysoinut tekijöitä, jotka tuovat luonnon ja kielen yhteen 1950-luvun runoudessa. Kirjailijalta toiselle ja pitkin koko tarkastelujakson toistuu jännitteinen asetelma, jossa toisessa ääressä on ongelmiin ajautunut kieli ja toisessa ääressä ihanteellinen luonto. Puhutaan kuoleman iässä olevasta kielestä, toisiaan tappavista sanoista, kielen ja mielen rappiosta, fraasien vaaroista ja ihmisen ja ympäristön välittömän kohtaamisen estävästä kielestä. Luonnosta puolestaan puhutaan hyvin ihannoivasti: se nähdään pysyvyyden, aitouden ja jonkin perimmäisen ilmentäjänä ja kaipuun kohteena.

Kieli ja luonto kohtaavat siinä vaiheessa, kun runoissa kielen ongelmiin etsitään ratkaisua. Katse kääntyy luontoon, josta haetaan mallia kielelle, ilmaisulle ja kokemiselle. Tällöin asiat nähdään toisin kuin on totuttu. Ilmaisu ei vaadikaan välttämättä äänteitä tai totunnaisia sanoja, vaan sanojen tilalle tulevat luonnon elementit, kuten kivet tai sade. Kieli on tällöin jotain hyvin materiaalista.

Runoissa myös tarjotaan kielestä erillistä tapaa kokea ja olla maailmassa – tällöin keskeistä on oleminen merkitsemisen sijaan, tapahtuminen ja liike jähmettävän sanallistamisen sijaan. Kieli, ilmaisu ja kokeminen sotkeutuvat toisiinsa mutta tällä kertaa niin, että ihminen sitoutuu tiukasti muuhun luontoon, kaiken yhteys korostuu ja ilmaisu muuttuu kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi.