Aloin oman tutkijanurani perehtymällä suomen kielen vanhoihin – 1600–1800-luvuilla ilmestyneisiin – kielioppeihin. Vanhat kieliopit ovat vetäneet minua tämän ensitutustumisen jälkeen puoleensa yhä uudelleen yli kaksi vuosikymmentä ja tämä lukkarinrakkaus1 tuntuu säilyvän ikuisesti. Vanhoissa kieliopeissa on tutkimusaineistona ainutlaatuisuutta ja taikaa.
Kielioppi on kuvaus kielestä: kielen rakenteista ja kielen käytöstä. On viehättävää, että vanhoihin kielioppeihin voi sisältyä myös lyhyt runousoppi. Kieliopit ovat luonteeltaan deskriptiivisiä eli kieltä kuvaavia tai normatiivisia eli oikeaan kielenkäyttöön ohjaavia. Ensimmäiset suomen kielen kieliopit sisältävät kuitenkin myös vieraita elementtejä, sillä 1600-luvulla ajateltiin, että latina ilmensi kielten logiikkaa ja että latinan kielioppi sopi kaikkien kielten kuvauksen lähtökohdaksi. Esimerkiksi ensimmäisessä säilyneessä suomen kieliopissa, Eskil Petrauksen Linguae Finnicae Brevis Institutiossa (1649), esitetään latinan kieliopin mukaisesti kuusi suomen kielen sijamuotoa.
1600–1700-luvuilla ilmestyneet latinankieliset suomen kielen kieliopit oli suunnattu sellaisille ruotsinkielisille suomalaisille, joiden piti opetella suomea virkansa puolesta. 1800-luvulla kielioppien tarve kasvoi ja lukijakunta laajeni, kun suomen kieltä alettiin käyttää laajasti kaikilla mahdollisilla elämänaloilla ja suomesta tuli ensin kouluissa opetettava aine ja lopulta myös opetuskieli. Suomen kielioppeja ilmestyi 1800-luvulla ensin erityisesti ruotsiksi ja vuodesta 1845 alkaen myös suomeksi. Tällöin julkaistiin H. K. Koranterin Suomalainen Kieli-Oppi Koulujen tarpe’eksi.
Vanhat suomen kieliopit ovat kiinnostava ikkuna menneeseen aikaan. Ne valottavat vanhaa kieltä ja kieliopin kirjoittamisen traditiota ja sen muuttumista. Ne osoittavat, miten vieraista lähtökohdista kumpuava kielen kuvaus kehittyy omista lähtökohdista lähteväksi kielen kuvaukseksi, kun kielen tuntemuksesta ja tutkimuksesta saadaan yhä parempi ote. Kieliopit heijastavat aiempaa kielioppitraditiota ja kirjoitusajankohtaansa, ja niissä näkyvät kulloisetkin kieliasenteet mutta myös kirjoittajan ääni ja näkemykset.
1 Lukkarinrakkaus-ilmaukselle on esikuva ranskan kielen termissä amour de clocher, joka tarkoittaa ’kotiseudunrakkautta ja jopa nurkkakuntaisuutta/-patriotismia’ (Vilppula, Matti, Helsingin Sanomien Kieli-ikkuna 2.2.1999).
